Moikka
Tahaton blogitauko on ollut koko kesän...toivottavasti en ole menettänyt jokaista , tärkeää , erilailla rakasta lukijaa...
Päivästä tulee ilta , illasta uusi päivä , siitä taas meni viikko ja kohta menikin jo kuukausi , , , jopa neljä....
Ei jaksa vaikka hieman kiinnostaisikin.... mikään...kaikki....
Olen elänyt ehkä surkeimman ja laiskimman ja surullisemman kesän koko elämässäni. Miksikö? Empäs tiiä. Tai tiedän. Tunnistan. Surullisuuden. Riittämättömyyden. Kaikonneen ilon. Jaksamattomuuden.
Tärkein usein lausumani sana lienee ollut pitäisi. Pitäisi herätä aamulla. Pitäisi halata lapsiaan. Pitäisi viedä roskis ulos. Pitäisi pyyhkiä keittiönpöytää. Pitäisi. Pitäisi. Pitäisi ja pitäisi..no jos huomenna sitten....
Vaikean kesästä on tehnyt myöskin tuo Ilmari-syöpäni. Markkerit ovat olleet nousussa ja kuvittelen sen luuraavaan mitä viheliäimmissä piilopaikoissaan... Se saa minut hulluksi. Yritän puhua siitä kotona..muttei kukaan kuuntele. Tai jos kuuntelee , ei vaivaudu vastaamaan. Lienee siis turhanpäiväistä mutinaa..
En edelleenkään ole oppinut elämään sen perkeleen kanssa. En vaikka se on rytmittänyt elämäni säännöllisesti kohta kolme vuotta.
Magneettikuvaa odottelen jossa toivottavasti näkyy vain rasvainen maksa..tai joku pirun kikkare..Se riivaa ja säryttää. Saa mustan enkelin olkapäällä tirskumaan riemusta.
Yhtään masentunutta , vedotonta kesääni ei ole auttanut surkea hemoglobiinikaan. 87 pojoa ei oikein riitä virtapiikkeihin.
Jotain piti tehdä.
Olen huutanut kotona ja vähän vieraissakin että nyt NYT on aika! MINÄ OLEN VIELÄ TÄÄLLÄ!! Olen jopa paiskonut astioita , heittänyt sapuskan lautaselta roskiin ihan vaan ilmottaakseni että MINÄ OLEN TÄÄLLÄ!
Olen syönyt niin paljon rautaa että kakkakin on ihan mustaa..on se kumma jos ei ala Bikken kinttu nousemaan ylämäkeä hieman taajempaan tahtiin...
Mua muuten nyt vähän itkettää... ei surullisen ohi lipuneen kesän tähden vaan ilon ja niinkin höpsön asian tähden kuin joriinien juurakoiden... Niitä olen käynyt kukkapenkin vieressä katsomassa ja miettinyt tuota PITÄISI kaivaa ne ylös operaatiota. TÄNÄÄN sen tein.
Entisessä elämässäni jouduin olemaan vahva. Vahva nainen yötäpäivää. Nykyisessä elämässäni annoin itseni olla hetken heikko. Se nainen. Tai miksiköhän naispuolista olentoa pitäisi tänäpäivänä kutsua etten vaan loukkaisi omaa yksilövapauttani?
Huomasin kuitenkin että heikot sortuu sorron tiellä eikä kukaan tule sinua sieltä ylös nostamaan. Eikä tarvitsekkaan. Pääsen kyllä itekkin.
Lienee sukurasite tuo omituinen luonne.
Onko sitten pakko vaipua pohjamutiin välillä jotta löytää itsensä? Löytää sen voimavaran joka joskus oli paras kaveri? Vissiin.
En nyt lähde tätä analysoimaan tän enempää... joskus turha ylenpalttinen märehtiminen ei vie sähköaitaa pidemmälle.
Mitä tulee blogiin ja tänne kirjoittamiseen..koko kansan luettavaksi ja siellä partaan naureskeltavaksi niin siitä sitten vaan. Uskallan myöntää olevani kuolevainen. Välillä ihan helvetin huono äiti , kodinhengetär ja vaimo.
Taisin reputtaa sen "täydellisen" supermarjo koulun , en ainakaan stipendiä ole saanut :)
Äitinä olo saakin välillä pieniä muistutuksia.. Sitä luulee ettei lapset niin kovin asioita syvällisesti mieti..sitten pompahtaa koulutehtävä jota on ajankuluksi hieman muunneltu..
Herättää ajatuksia muttei aina kanavia niiden purkamiseksi.
Mun pienessä päässä tapahtuu kuitenkin niin paljon enemmän kuin monenkaan muun , vaikken sitä aina hoksaiskaan , eikä se ole paha asia ollenkaan. Jos siellä jotakin liikkuu on se ilmeisen hyvä merkki siitä ettei kallon pesäke ole turruttanut ihan kaikkea harmaata massaa.... Niin ja hei! JOULU ON TULOSSA!!! Laitoinkin tänään joulupaketin kustin matkaan joulunvihaajalle :)
Meille on tullut kesän aikana kaksi uutta kisua... Kerttu ja Kaarina
Heistä lisää myöhemmin. Kiitos kun sain avautua.




