Taas on viikko takana. Minkälainen? Pari päivää töitä , yksi pakkopekkanen ja muutama eläkepäivä.
Pitkästä aikaa työpäiviä. Tuo jalkapöydän reunaluu murtui joulukuussa. Vähän se on ollu kippee. Sitä kun ooteltiin ihan luonnontilassa, sitä parantumista. Se jatkaa lujittumistaan edelleen. Mukava oli moikata kivoja duunareita. Olipas ollutkin ikävä. Sellainen halaus sessio järjestettiin :)
Yhtenä aamuna mun auto teki tenän tuonne tien poskeen. Onneks oli pakkasta vaan 15 astetta. Kiitos sille ainoolle maajussille joka siihen pysähty. Onneksi rakas mieheni pelaasti minut.
Mystinen hyytyminen.
Joskus tulee mieleen : olenko ansainnut tämän kuolemaan johtavan sairauden? Olenko ollut niin paha ihminen ettei ole ollut muuta vaihtoehtoa kuin rankaista minua pahemman kautta? Hitaasti hyydyttämällä..
Vai onko se niin että minä olenkin valittu? Olen onnekas saadessani kipua , kärsimystä ja tuskaa? Tekeekö tämä Ilmari minusta paremman , nöyremmän kenties rikkaamman ihmisen?
Pitääkö minun olla iloinen saadessani sellaista mitä ei ihan jokaiselle annetakkaan? Kiittää!?
Ja PASKAT! En ole yhtään onnellinen enkä missään nimessä kiitollinen. Voin ihan vapaasti lahjoittaa syöpäni ensimmäiselle joka sen haluaa. Ensimmäiselle joka sanoo että olen etuoikeutettu.
Ottaa päähän ainaiset valittajat. Ompa pahaa kaffetta taas ruokalassa. Kylläpä olenkin tänään niin kipeä. Turha valittaa pienistä kun et kuitenkaan tiedä suurista!
Toisinaan ymmärrän heitäkin. Elämä on niin suppeaa ettei muuta valittamisen ohella enää osaa.
Ja jumanskekka kun mua ottaa päähän toi kuivausteline! Taas on kinttu siitäkin menossa poikki. Roosa sentään kestää mutta kun on niin pirun pieni. No.. toivotaan tuon kestävän kevääseen...
Kyllä muakin pikku asiat jurppii. Mutta ei siinä mittasuhteessa kuin kuvitellaan. Vaikka elämä onkin kökköä ei se saastuta jokaista hetkeäni. Tässä nyt pitää jaksaa arkea pyörittää. Välillä sujuu paremmin ja välillä sivuraiteilla. Pienellä budjetilla tuuppaillaan mukuloita etiäpäin. Luulisin että jos mukuloilta kysyy kuinka syöpä vaikuttaa perheeseen olisi vastaus: äiti nukkuu soffalla :)
Niin nukunkin. Tai ainakin yritän.
Joka kolmas viikko.
Se siitä autuudesta. Ihmiset on liian "luulosairaita" kuvitellessan miltä vakavasti sairaasta ihmisestä tuntuu. Tai miltä tuntuu äidistä , isästä jos oma lapsi sairastuu. Vakavasti. Veikkaan että olen lähellä sitä kaoottimaista tunnetilaa mutten silti pysty samaistumaan täysillä lapsen sairastumisen tuomaan tuskaan.
Onneksi se uusi lastensairaala nousee tuotapikaa.
Maailma on täynnä lohduttomia kohtaloita.
Pidetään kuitenkin huolta toisistamme
<3 <3 Hullun paljon halauksia sinulle <3 Hyvä että päästelet tuntemuksiasi <3
VastaaPoista<3
VastaaPoistaVoi raksu <3 Tähän on nii vaikee mitään sanoo =( Jaksuja tosi paljon <3
VastaaPoistaEt ainakaan ole huono ihminen,etkä asaitse mitään pahaa, se on varma!
VastaaPoistaElämä on epäreilua välillä eikä sitä käsitä.
Tsemppiä koko teidän poppoolle!
Voi Birki ♥♥♥
VastaaPoista♥
VastaaPoistaEn osaa samaistua tilanteeseesi, mutta siskoa vierestä seuranneena ja 10v tyttären menetettyäni, on jonkinlainen tuntemus/tietämys/kokemus.20 vuotta sitten lapseni kuoltua on tuo valittaminen ja asenteet itsessä muuttunut.
Voimia ja hyvää eloa Sinulle ♡
-päivi-
Syy sairauteen ei todellakaan ole sinussa, pärkkeleellistä tuuria vaan. En pysty varmaan edes hippua miettimään siitä kaaostilasta, mutta tää blogi on ainakin niin ihana ettei ole vertaistaan. Ei kaikki blogit tee millekään mielelle, tää tekee :)
VastaaPoistaMieheni kuoli syöpään 2 vuotta sitten.Et todellakaan ole tehnyt mitään mistä sinua rankaistaan. Ei ollut miehenikään; urheileva 48- vuotias poliisimies parhaissa voimissaan. Paskan huonoa tuuria se on. Toiset voittaa, toiset ei. Minua myös tympäisee nuo tyhjän nurisijat. Pikkuisen kun nenä tippuu niin voi, voi..Asenne sulla on kohdillaan..jos tässä nyt asenteesesta voidaan puhua..tosiasiat ratkaisee tämän sairauden kanssa. Sen opin mieheni sairauden aikana. Kevättä!!
VastaaPoistaSuuri hali <3
VastaaPoistaBikke niin asiaa ja hyvä vaan antaa tulla ja herättää meitä tiriseviä sitruunoita. Ukonkin kanssa tuli just suukopua kauppalistasta, kun taisin töksäyttää sitruunaisesti "tomaatti." Tavanomainen kitinä on ihan ylellisyyshommaa, kun tulee vakava sairaus kaikki "tomaattihommelit" menettää merkityksensä.
VastaaPoistaEt oo hitokseen mitään ansainnut, sinä ihana positiivinen ja hauska ihminen. Kyllä minäkin kaikki maailman syytökset itsestäni ja tietty ukosta myös keksin, kun sydänlapsen synnytin. Sain Lastenklinikalla siihenkin perspektiiviä, kun yksikammioisen vauveliinin kanssa tyttäreni jakoi huoneen. Oma tytär saa tulla äidiksi ja on kuulemma pitkä elämä edessä, kun tutkitaan paremmin kuin meitä tikittäviä aikapommeja. Tuli sellaista tajunnanvirtaa. Suuri halaus ihana Bikke ja sait häpeämään tomaattikinaa... Turhaa kitinää.
<3 olet huippu <3
<3 <3 hali
VastaaPoista<3
VastaaPoistaEt todellakaan ole ansainnut mitään pahaa etkä kärsimystä! Voiko tähän muuta todeta, kuin että tutkimattomat ovat Herran tiet, vaikkei erityisen uskova olekaan. Kun ei vastausta ole.
VastaaPoistaMua kanssa ottaa päähän joskus ihmiset, ketkä valittaa kaikesta ihan turhasta. Tietysti silti koittaa aina ymmärtää heitäkin, jokainen kun kokee asiat eri tavoin ja toiset kestää enemmän, toiset vaan niin paljon vähemmän.
Sain eilen tietää, että minulle tuli aivotärähdyksen seurauksena todellakin aivovamma.
Eräs kaveri joka kohkaa laihdutuksen kanssa, mutta on muuten terve kuin pukki, hieno talo ja uusi ihana rakkaus, totesi että kyllä sulla on niin helppoa kun ei tarvitse laihdutusta murehtii. Eipä siihen muuta kun hymyilin vaan :-)
Ihanaa et olet voinut käydä työssä :-)
Olet hieno nainen ja olet niin monille korvaamaton vertaistuki ihan varmasti! Halauksia !
Bikke! Sinulla on sisua ja sydäntä! Tsemppiä ja halauksia!
VastaaPoistaBirgi! Ei toisen kärsimystä ja tuskaa pysty edes kuvittelemaan muuta kuin samanlaisen asian kanssa kamppaileva ja siltikin jokaisen kokemus kaikesta on omanlainen,.älä koskaan usko sellaiseen ,että olisit jotenkin ansainnut sairautesi,äläkä usko ,että kärsimys kasvattaisi ja jossain odottaisi kirkkaampi kruunu.En tiedä kuka valinnan tekee siitä kuka sairastuu ja kuka ei,tekeekö kukaan, tuskin.Kuten tossa kirjoituksessasi viittaatkin ja hieman vihaisena(syystäkin)sanot, että ihmiset ovat mestareita ruikuttamaan,valittamaan millon mistäkin "pienestä"useimmiten ja sairaudesta sellaisesta jonka voi parantaa.Tunnen häpeää heidän puolestaan.Jos nyt joskus ihan vähän saisit lohtua ajatuksesta,että sinun tekstisi täällä blogissa,suoraa puhetta,huumorilla ja joskus karkeammallakin sävyllä sanottuna saa ihmiset ajattelemaan elämää vähän toisesta perspektiivistä.Mikä on kohtalo sellainen johon ei voi itse vaikuttaa ,ehkä ja maailma on todella täynnä surullisia kohtaloita.Sinun tarinasi on taistelua Ilmaria vastaan, ihmeitä on kuitenkin tapahtunut.Kipu kärsimys ja tuska herättää minussa voimakkaita tunteita ja on vaikeaa ymmärtää miksi sitä tosille "annetaan " niin paljon.Sinussa on kyllä positiivisuutta ja tahdonvoimaa, jota olet saanut.,jota ei ole kaikille annettu,siksi toivon ja uskon,että jaksat taistella .Lämpimin ajatuksin .
VastaaPoistaHelliä halauksia <3
VastaaPoistaNiin samaa mieltä kanssasi! Jurppii, V-tuttaa ja ottaa päähän kun joku alkaa valittaa kymmenettä kertaa jostain mitättömästä. Vaikka sitten siitä, että paleltaa pakkasella ilman hanskoja. Laittas hanskat käteensä! Tai nuha, mikä kestänyt viikon. On varmasti kamalaa ja tuskaista, eikä nenäkään ole kaunis punaisena, mutta aika pientä se on. Kuitenkin se on heidän kannaltaa hyväkin, ettei heille elämässä pahempia murheita ole annettu, mutten aina jaksaisi sitä kuunnella..
VastaaPoistaTai pahempaa, he, jotka lukevat terveyskirjoja ja istuvat keskustelupalstoilla ja ovat sen jälkeen "vakavasti sairaita". Käyttävät "sairautta" hyväksi saadakseen huomiota ja säälipisteitä! Ja tarkoitan oikeasti luulosairaita ja hyväksikäyttäviä, en oikeasti sairaita.
oikeasti vakavasti sairas ei säälipisteillä tee mitään. Päinvastoin Haluaisi näyttää sen, miten hyvältä näyttää, kuinka terve just tänään on ja että nähtäisiin muunakin, kuin sairautena ja sairaana. "hei haloo, minäkin olen täällä!". Sitä arvostaa ihan erilailla terveyttä ja mahdollisuutta liikkua ja elää, kun taakkana on vaikea sairaus.
Oma sairauteni ei johda kuolemaan,huh, mutta vie muuten voimani ja liikuntakykyni. En siis tiedä tunteistasi tai läheistesi tunteista. Tuskin kukaan tietää, muut kuin te itse! en siis missään nimessä vertaa meitä, meidän sairautta. En vaihtaisi .
Tiedän vain sen, mitä on sairastua ja menettää työkyky ja toimeentulo. Mitä oli sanoa lapselleen, ettei meillä ollut varaa pizzaan tai urkkavälineiden ostoon. Mitä on hitaasti menettää liikuntakyky ja saada kovempia ja kovempia kipuja. Menettää mahdollisuus samaan normaaliin elämään, mikä toisten mielestä on tavallisen tylsää. Ja kuulla lapsensa kysyvän, "koskeeko sinua tänään niin paljon, ettet jaksa lähteä kanssani ulos? Jaksatko edes pihalle tulla katsomaan kun minä lasken mäkeä alas?"
Toisinaan itken ja huudan yhtä aikaa epäoikeudenmukaisuudelle, ja sille, miksi vaikeaksi luokiteltu sairauteni on "väärä" sairaus yhteiskunnalle. Miksi riistetään terveys, liikkumisen mahdollisuus, rahat.. Ja miksi läheltä ihmiset lähtevät pois?! Vain siksi, etten voi heidän kanssaan juosta baareissa tai shoppailemassa. Tai ensin autossa puoli tuntia, sitten kahvipöydässä pari tuntia ja sitten sohvalla ja autossa... Sohva on oleellinen asia!
En siis jaksa uskoa, että sairaudet olisivat etuoikeutuksia tai kiitollisuuden aiheita. Väärin se on. Niin minun kipuni, kuin sinun vielä armottomampi sairautesi.
Mutta jos jotain hyvää on etsittävä, joku toinen lähelläsi oppii arvostamaan elämää ja terveyttä paremmin. Mutta miksi ihmisiä uhrataan toisten vuoksi näin? Siihen ei ole vastauksia.
Eikä siihen, miksi me sairastumme. Miksi toinen saa nuhan ja toinen syövän. Kuka tekee valinnat ja millä perusteella!?
Tai kuka vajoaa koomaan ja elää letkuissa tai kuka menettää mielensä ja elää laitoksessa.
Minun on helppo sanoa, että etsin positiivisia asioita arkeeni. Että taistelen sen eteen, että saisin pidettyä mielenterveyteni ja elettyä niinkin antoisaa elämää, kuin mahdollista. Eli askarrella, blogata ja vaikka kerran pari puolessa vuodessa nuotiolla. ja antaa lapselleni perinnöksi ymmärryksen, ettei saa luovuttaa eikä lakata haaveilemasta. Se on minun keinoni iskeä takaisin. en tiedä, en laisinkaan, mitä ajattelisin sinun tilanteessasi. En osaa kuvitella. Paljon teiltä kaikilta vaaditaan rohkeutta, voimaa ja uskallusta. Halaisin jos voisin...
No voi bikke! Veit sanat suustani, tiedä eres mitä sanoa. Pitää vain antaa sulle hurjan paljon tukea, potkua peppuun, että jaksaisit kaiken tuon kaaoksen keskellä.
VastaaPoistaMä en noista pyykkitelineistä dikkaa yhtään meillä sama asia ollut parin kanssa ja nyt, kun tänne maalle muutettiin niin jatketaan anopin jalan jäljillä eli: pyykkinarut kiinni saunan seinissä. Tosin en tiedä onko meidän pyykit jotenkin anopin pyykkejä painavempia, kun paneelit alkaa irtoilemaan seinistä tai sitten 99 vuonna remontoitu sauna tarvii uutta pintaa kestääkseen 2000 luvun pyykkien painon! :O
Väheksymättä hetkeäkään totean omalla kokemuksellani ajattelevani aina toisinpäin/ olen niin monta tärkeää läheistä. Menettänyt äkillisesti, nopeasti ja vsikka miten että sjattelen aina jatkoaikana kaikki kärsimyksetkin, mahdollisuutena notkua vielä edes jotenkin maisemissa katsomassa läheisiä..... Juuri tänään hautajaisissa olin ja nyt taas tuntuu pahalta mutta jotenkin herkän kauniilta vaikea selittää....
VastaaPoistaOlen omaishoitaja ja raskasta on. Tuntuu että oma elämä on niin rajattu ja toisen varsinkin, mutta lähekkäin ollaan ja tunteet pelaa.... Saakohan tästä tajunnanvirrasta kukaan tolkkua, ei, ellei ole itse kokenut, näinhän se menee. Ikävä että nyt tuntuu taas raskaalta älä anna periksi ja nauti kuitenkin älä ajattele entistä tasoa vaan e l ä nyt. Hyvää jatkoa!!
Et totisesti ole valittu tai ansainnut sairauttasi, pois ne mietteet. Elämä tuntuu vakavien sairauksien kohdalla olevan melkoista arpapeliä. Ymmärrän kyllä että taisteluväsymys iskee silloin tällöin, mutta periksi ei anneta, eihän.
VastaaPoistaMarisen usein pikkuasioista, kaikki voisi olla paremmin vaikka onkin ihan hyvin. Elämä on kyllä joskus läpännyt avokämmenellä ja osoittanut, että pienistä valittaminen on hukkaanheitettyä aikaa ja energiaa. Kirjoituksesi taas ravisti minua, kiitos siitä. Toivotan sinulle voimia ja taistelutahtoa! Ilmari kukistukoon!
Et varmasti oo tehnyt mitään niin pahaa että ton taudin olisit ansainnut. Helvatan huono tuuri vaan käynyt sulla. Turhasta valittavat ihmiset on niin rasittavia! Taistelu jatkuu ja periks ei anneta!!
VastaaPoistaBikke, anna tulla vaan ulos, se helpottaa. Toivon niin ja käteni yhteen liitän rukoukseen sinulle elinpäiviä, vuosia pitkään vielä, läheiset tarvitsevat sinua. (Sori rutina, tabletti sattui käteen ja teksti on mitä on). Möykkyä nieleskelen, pukkaa tuska pintaan. Ei ole päivää, etteikö se täältä lähtenyt olisi mielessä, vaikka olisi ollut kuinka ihana onnellinen päivä, niin siellä hän vilahtaa, elää kanssani mukana tätä päivää. Sattuu käteen jokin työkalu, mitä hän piteli, vanhat kengät, paidat, jotka olen säästänyt, kun en pysty niistä luopumaan. Kohta kahdeksan vuotta ja tunnen vanhentuneeni sata vuotta. Suru vanhentaa, lytistää ihmisen. Mut eteenpäin on mentävä, se on ainut tie, sitten kun aikani tulee, pääsen hänen viereen nukkumaan. Anteeksi, sinun teksti kirvoitti pintaan näitä tuntoja, mitä pitäisi tuolla oman kammarin puolella kitistä. Halia ja jaksuja sinulle, kevät tulee kaikesta huolimatta luo sairaan, särkyneen.........!! 😶
VastaaPoistaTerveisiä toiselta, joka sai kuulla sairastavansa rintasyövän metastaaseja viime vuonna. Ihan samoja ajatuksia pyörii mielessä. Miksi juuri minä? Minähän luulin jo parantuneeni... ja lääkäritkin sanoivat, ettei se uusi yleensä enää yli kymmenen vuoden jälkeen. Mutta minäpäs vaan olen sellainen etuoikeutettu, että mullapa uusi. En tietenkään voi sanoa, että tietäisin miltä sinusta tuntuu, mutta voin kuitenkin aika hyvin samaistua. Tsemppiä meille! Voi kun itsensä voisi parantaa tahdonvoimalla. Päättää, että minä en tähän kuole, vaan vasta joskus vuosikymmenten päästä vanhuuteen ;)
VastaaPoistaVoi rakas ihanainen <3. Tiedätkö.. tuntuu pahalta sanoa tämä, mutta onneksi meillä on vielä niitä jotka valittavat turhasta. Heillä ei ole mitään hajua pahemmasta. Ei se ole huono asia. Tuntuu, että tuo syöpäpaholainen on aivan älyttömästi yleistynyt. Vai sattuuko tuttavapiirissä olemaan jotenkin syöpäalttiimpaa porukkaa. Tästä syystä tuntuu ihan hyvältä, että on vielä joku, joka ei ole asiaa kokenut.
VastaaPoistaEt ole hetkeäkään sairaudestasi ansainnut. Mutta siitä huolimatta sä olet nainen yksi vahvimmista ja iloisimmista ihmisistä, joita tuo kohtalo kuljettaa. Välillä sitä pohtii, että mikä ihmeen tarkoitus kaikella on. Tällaisellakin. Ison perheen äiti joutuu pohtimaan tulevaisuuttaan. Mutta tiedätkö.. kaiken tuon keskellä, sä opetat lapsiasi siihen, että hurjista hurjimmistakin jutuista huolimatta, pitää pitää arjesta kiinni. Olla valittamatta turhista. Pitää elää täysillä. Pitää iloita pienistä ja juhlia suuria. Pitää rakastaa niin hemmetisti. Ehkäpä tällä kaikella on merkityksensä. Lapsesi kiittäisi sua siitä, jos nyt hypättäisiin 10-vuotta eteenpäin <3
Tekisi mieli kirjoittaa tähän jotain fiksua ja elämää suurempaa, mutta enpä taida osata. Ehket mitään sellaista kaipaakaan oudolta ihmiseltä. Tyydyn lähettämään virtuaalihaleja... ehkä ne kelpaavat... ♥ ♥ ♥
VastaaPoista<3 En osaa sanoa mitään, joten sydän vain.
VastaaPoista