Taas on viikko takana. Minkälainen? Pari päivää töitä , yksi pakkopekkanen ja muutama eläkepäivä.
Pitkästä aikaa työpäiviä. Tuo jalkapöydän reunaluu murtui joulukuussa. Vähän se on ollu kippee. Sitä kun ooteltiin ihan luonnontilassa, sitä parantumista. Se jatkaa lujittumistaan edelleen. Mukava oli moikata kivoja duunareita. Olipas ollutkin ikävä. Sellainen halaus sessio järjestettiin :)
Yhtenä aamuna mun auto teki tenän tuonne tien poskeen. Onneks oli pakkasta vaan 15 astetta. Kiitos sille ainoolle maajussille joka siihen pysähty. Onneksi rakas mieheni pelaasti minut.
Mystinen hyytyminen.
Joskus tulee mieleen : olenko ansainnut tämän kuolemaan johtavan sairauden? Olenko ollut niin paha ihminen ettei ole ollut muuta vaihtoehtoa kuin rankaista minua pahemman kautta? Hitaasti hyydyttämällä..
Vai onko se niin että minä olenkin valittu? Olen onnekas saadessani kipua , kärsimystä ja tuskaa? Tekeekö tämä Ilmari minusta paremman , nöyremmän kenties rikkaamman ihmisen?
Pitääkö minun olla iloinen saadessani sellaista mitä ei ihan jokaiselle annetakkaan? Kiittää!?
Ja PASKAT! En ole yhtään onnellinen enkä missään nimessä kiitollinen. Voin ihan vapaasti lahjoittaa syöpäni ensimmäiselle joka sen haluaa. Ensimmäiselle joka sanoo että olen etuoikeutettu.
Ottaa päähän ainaiset valittajat. Ompa pahaa kaffetta taas ruokalassa. Kylläpä olenkin tänään niin kipeä. Turha valittaa pienistä kun et kuitenkaan tiedä suurista!
Toisinaan ymmärrän heitäkin. Elämä on niin suppeaa ettei muuta valittamisen ohella enää osaa.
Ja jumanskekka kun mua ottaa päähän toi kuivausteline! Taas on kinttu siitäkin menossa poikki. Roosa sentään kestää mutta kun on niin pirun pieni. No.. toivotaan tuon kestävän kevääseen...
Kyllä muakin pikku asiat jurppii. Mutta ei siinä mittasuhteessa kuin kuvitellaan. Vaikka elämä onkin kökköä ei se saastuta jokaista hetkeäni. Tässä nyt pitää jaksaa arkea pyörittää. Välillä sujuu paremmin ja välillä sivuraiteilla. Pienellä budjetilla tuuppaillaan mukuloita etiäpäin. Luulisin että jos mukuloilta kysyy kuinka syöpä vaikuttaa perheeseen olisi vastaus: äiti nukkuu soffalla :)
Niin nukunkin. Tai ainakin yritän.
Joka kolmas viikko.
Se siitä autuudesta. Ihmiset on liian "luulosairaita" kuvitellessan miltä vakavasti sairaasta ihmisestä tuntuu. Tai miltä tuntuu äidistä , isästä jos oma lapsi sairastuu. Vakavasti. Veikkaan että olen lähellä sitä kaoottimaista tunnetilaa mutten silti pysty samaistumaan täysillä lapsen sairastumisen tuomaan tuskaan.
Onneksi se uusi lastensairaala nousee tuotapikaa.
Maailma on täynnä lohduttomia kohtaloita.
Pidetään kuitenkin huolta toisistamme